3.4.2016

Peipposesta puoli kuuta

DSC_3121_pajut

Vapaa viikonloppu.

Koko maaliskuun laukut olivat pakattuna. Vaihdoin osan sisällöstä ja nostin laukut sivuun, että emme potkisi niihin varpaitamme.

Nyt tyhjensin pakaasit. Ei tarvinnut reissata mihinkään. Ihana alkukevään aurinko, lumia vielä kasoina ympärillä. Aamuisin herättiin kuudelta, mutta ilman kellonsoittoa. Mies käynnisti moottoripyörää, se on vielä talviunessa. Tyttö ajeli pyörällä kuin ei olisi muuta tehnytkään. Kurvaili omalla mopollaankin jo.

Perjantaina pieni murhe, kun typykän hampaasta löydettiin reiän alku. Turhauduin. Olin toivonut, ettei pieni joutuisi käymään läpi samaa hammaslääkärirumbaa kuin minä aikoinani. Mutta tarkkaavaisuus on herpaantunut, lohjenneen hampaan koloon on peikko tehnyt pesän.

Terveysaseman pihalla tyttö luki kyltistä selkeästi ja varmasti ”Fysioterapia”.

Valmistaudun bikinikauteen lihomalla. Helmi-maaliskuu oli siirtymistä kakusta kakkuun. Tarvitsen enää bikinit. Tähän, kuten moneen muuhunkin ahdistukseen auttaa reipas metsälenkki. Pitkästä aikaa hölkkäsin hiihtomajalle ilman suksia. Nautin keväästä ja siitä, että askel kulki. Muutama vuosi sitten 10 kilometrin hölkkä oli vielä utopistinen tavoite.

Tallennettu kategorioihin Yleinen | Jätä kommentti

29.3.2016

Kesäaika!

DSC_3052_talvikukat

DSC_2780koulu

tanssi

lumisydan

Blogitauko.

Päiväunia ei enää nukuta ja monta hetkeä on kiitänyt ohi. Jos aikaa on ollut, olen tehnyt muuta. Se harmittaa, mutta en ota paineita.

Tammikuussa koettiin vesisateet, metrin mittaiset lumidyynit, -34°C pakkaset, pääkallokelit. Lumi ehti jo kertaalleen sulaa. Sitten sitä alkoikin sataa.

Helmikuu oli huurteinen seikkailu. Heti alkuun koettiin tyttöjen kanssa Disney on Ice. Mies osti juuri ajokortin saaneelle T:lle viridianvihreän Peugeotin. Paluumatka Helsingistä ajettiin kahdella autolla. Pääsin uuden kuljettajan kyytiin. Matkalla juteltiin monenlaista. Siitä 9-vuotiaasta tytöstä, jonka isään ihastuin, on varttunut nuori nainen, joka itsekin jo seurustelee vakavasti.

Helmikuussa ihailimme nykymuotoisia vanhojentansseja. Sateenkaaren värit ja sokaiseva kimallus aiheuttivat hämmennystä. Kaiken blingin keskellä alkuperäinen ajatus tuntui kadonneen. Mutta upein prinsessa oli omamme, joka kantoi pinkin pukunsa taitoluistelijan varmuudella. Ja frakkipukuinen E, mikä kunikaallinen pari.

Maaliskuussa juhlittiin äitini tasavuosia. Kekkerit järjestettiin kyläkoululla. Koristelin kakkua vanhan koulun keittiössä, aurinko paistoi luokkaan, lautalattia natisi. Aika pysähtyi. Tunsin hetkellistä kaipuuta menneeseen ja mietin niitä, jotka eivät enää näihin juhliin päässeet.

Onneksi mies huiteli pohjalaisella tehokkuudella edestakaisin ja palautti minut todellisuuteen. Oli hienoa nähdä kaikki tutut punatukat, harmaanvaaleat, pari muutakin sävyä ja popsia herkkuja. Olin kiitollinen siitä, että äitini on terve ja täyspäinen. Ja isän jälkeenkin onnistui löytämään vierelleen puoliskon.

Tähtitaivaan alla köpöttelimme kotiin tuttua reittiä. Naiset kolmessa sukupolvessa, pohjalainen mies. Salpausselkää alas, entisen mummolan ohi.

Palmusunnuntaina nautimme Mikkelin herkkuja, sähäkät noidat kävivät virpomassakin. Se oli hyvää harjoitusta varsinaista sesonkia varten.

Kiirastorstaina köröttelimme appivanhempien luo pohjanmaalle. Notkuvien pöytien ja hyvien unien myötä siirryimme loma-asetuksille. Suksin lentokenttää ympäri, harmaa maisema, suksenpohjiin takertuneet lumipaakut, varsinainen Via Dolorosa. Ehdin miettiä monenlaista, menneitä tulevia, eksyäkin pariin kertaan. Suunnittelin tutkapantaa.

Seuraavana päivänä en enää eksynyt, appi oli oppaana. Pohjalainen kilpahenki kirvoitti talven parhaan hiihtoajan.

Siihen hiihtokausi olikin hyvä lopettaa. Kotiladut alkavat olla jo sulat, ojat tulvivat. Paistoimme makkarat, poistimme jouluvalot. Kello siirretty kesäaikaan. Olemme valmiita kohtaamaan kesän.

Tallennettu kategorioihin Yleinen | Jätä kommentti

3.1.2016

Joulureissu

V__9BAA_aarna

DSC_2412_kukatvuoret2

DSC_2445_tapanitiet

DSC_2351_annid2

DSC_2345hiekassa

…reissujoulu.

Pitkän, pimeän syksyn jälkeen energiat alkoivat olla lopussa. Joulukuussakin satoi vettä ja kahlasimme nilkkoja myöten mudassa. Aatonaatto oli deadline, sinne pitäisi sinnitellä. Sitten lähtisimme reissuun, kuten aina kahden vuoden välein.

Edellisviikolla käteni jämähtivät puuduksiin. Ilmeisesti rasitusvamma tietokoneen takomisesta. Typykän ihottuma puhkesi uuteen kukoistukseen, rasvasin maanisesti ja tein harsopaketteja. Kunnes aloin epäillä, että se oli sittenkin vesirokkoa, jota oli tavattu päiväkodissa. Selasin kaikki aiheeseen liittyvät nettipalstat, vesirokko ja matkustaminen. No-no… matkan pystyisi siirtämään, mutta mies ei saisi lomaa.

Mitä jos emme pääsisi lähtemään?

Kotona tunnelmoimme perinteistä joulua. Raahasimme sisään kuusen – joka lähtisi pihalle jo ennen h-hetkeä – paistoimme pipareita, paketoimme lahjoja, postitimme kortit. Idyllisin hetki oli typykän ja kavereiden elokuvailta. Kuvasin tytöt joulukuusen äärellä. Tunnelmaa, jota kaupasta ei saa.

Lopulta Kanariansaarten valloitus osa III: Gran Canaria toteutui suunnitelmien mukaan. Se tarjosi äärielämyksiä Bamse-hulinasta mutkaisiin vuoristoteihin, suolaisesta merivedestä hälisevään allasoastoon, BodyBalancesta palmun alla nautittuun mojitoon.

Kaamoksessa pakkasin itselleni mustaa pitkähihaista, joka paikan päällä oli nuhjuista epäsopivaa. Kukkamekolla ja läpökäillä pärjäsin pitkälle. Kävellen jopa kahdeksan kilometrin päähän. Aattona köpöttelimme +24°C lämmössä koko perhe naapurikylään. Söimme jäätelöt, joimme oluet. Taksilla takaisin hotellin hälinään. Tonttu oli jättänyt huoneeseen pari pakettia.

Meidän lomamme on liikkuva. Siirriymme paikasta toiseen vuokra-autolla, taksilla, bussilla, jalkaisin. Pyöränkin olisi voinut vuokrata. Aurinko paistoi välillä hiekkahunnun läpi, mikä ei tahtia haitannut.

Ihottuma jatkoi kulkuaan, ei tullut vesirokkoa. Saimme paikalliselta apteekin lääkäriltä monenlaisia aloe vera -tuotteita, jotka eivät poistaneet ongelmaa, mutta tarjosivat hyvän vaihtoehdon kortisonivoiteille.

Tallennettu kategorioihin Yleinen | 2 kommenttia

15.11.2015

Pieni ja hento ote

siima_DSC_2200

rantavuoenpDSC_2195

rantaheinatamaDSC_2188

Räntäsade.

Pienen hetken paistoi aurinko samaan aikaan. Ehdittiin sujauttaa saappaat paljaisiin jalkoihin. Syöksyttiin ulos, eri syistä – minä kuvaamaan ja tyttö möyrimään ”lumessa”. Heti kohta takaisin sisälle takapuoli märkänä ja varpaat jäässä.

Perjantai meni pakatessa, siivotessa, tockakakkua leipoessa. Barbiepari meni naimisiin uuden valohimmelin alla. ”Näillä on naispappi ja sillä on violetti puku.”

Jossain vaiheessa tyttö alkoi kiukutella, ettei kokoelmissa ole vielä Timanttilinna- tms. barbieta tai muuta isosilmäistä nukkea, joka kaverilla on. Äitiä alkoi sylettää muista syistä. Nappasin typykän syliin, lauloimme sohvalla yhdessä Mörrimöykyn. Kohta jo kikatutti. Yhdessäolo, tavalliset kotipäivät toivottavasti kehittävät arjen sietokykyä.

Arjen hennot turvaköydet, niistä on pidettävä kiinni. Nytkin, tänä sunnuntaina ja miehen syntymäpäivänä. Kun olemme ajaneet lähes halki Suomen räntäsateessa, kuunnellen uutisia eilisestä Pariisin terrori-iskusta.

Tallennettu kategorioihin Yleinen | Jätä kommentti

11.11.2015

Valohimmelit

DSC_2108_luotok7DSC_2130_isanheina2

Alkoi tihuttaa vettä.

Sitä jatkuu varmaan muutaman päivän.

Lehdestä luen, että nyt on otollisin aika sairastua kaamosmasennukseen. Samasta jutusta ilmenee, että olen riskiryhmässä. Kuulun siihen väestönosaan, jolla on 70 – 80 prosentin vaara masentua, jos jotain ikävää tapahtuu…

Mikä voisi piristää? Ei ainakaan se, että välikatossa vilistelee öisin hiiri. Tai se, että typykän päiväkotikaverilla on kihomatoja. Edellisestä tapauksesta onkin aikaa. Mylläsin koko perheen petivaatteet ylösalaisin, tuuletin, pesin. Mutta silloin oli kesä! Millä nyt saan lakanat ja peitot kuivaksi?

Yritän palauttaa mieleen viime torstain. Kallisarvoinen oma arkivapaa silloin, kun väsymys tuntui päässä ja kropassa. Vein typykän aamulla hoitoon.

Aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta, heinissä vaalea huurre. Rämmin pajukossa yrittäen kuvata tyyntä järven pintaa. Yhtäkkiä pusikosta hyppäsi iso jänis. Valkoinen. En ehtinyt kuvata otusta. Se näytti hienolta pastellista taivasta ja okrankeltaisia ruokoja vasten. Lenkkeilin kimaltavien heinien seassa. Lämmitin saunan. Join kahvit. Kävin päivänäytöksessä katsomassa Kultaisen naisen.

Huomenna menen valohimmelikurssille.

Tallennettu kategorioihin Yleinen | Jätä kommentti

8.11.2015

Arjen sparraaja

DSC_2094_isanheinaDSC_2036_tulet

Kaamos.

Marraskuu on kohta puolivälissä, mutta pyörään ei ole tarvinnut vaihtaa nastarenkaita. Ei sillä että vaihtaisin. Tuskin osaisin, vaikka yrittäisin. Mies on hoitanut pyörään liittyvät vaihdot ja huollot huomaamatta, ennen kuin olen ehtinyt miettiä niitä.

On pettymys tajuta, että kestän pimeää vielä huonommin kuin nuorena. Aamu on musta. Asfaltti imee kaiken valon. Pyörätiellä en erota silhuetteja, jotka hiipivät äänettömästi mustissa tuulipuvuissaan. Työpäivät ovat pitkiä, eväänä eines, jonka pääraaka-ainetta en muista. Omalle lenkkipolulle en tänä vuonna pääse, enkä siellä iltaisin mitään näkisikään.

Arjen kohokohta on, kun pyöräilen vastatuulessa kotiin. Sormet kankeina viimasta avaan oven ja pääsen lämpöön. Pieni katsoo Pikkukakkosta, ei saa puhua. Mies selailee jotain puhelimella, ehkä moottorisahoja. Ehkä traktoreita. Peräkärryjä. Jotain tärkeää.

Kotiintulo ei ole kuin elokuvasta.

Tai ehkä onkin: minua odottaa lautasellinen lämmintä ruokaa, jonka mies on järjestänyt pöytään. Myöhemmin pääsen miehen viereen sohvalle, saman peiton alle.

Olen saanut hyvän kumppanin jakamaan arkea ja juhlaa. Olipa kyse häistä, hautajaisista, synnytyksestä, verenohennuslääkkeen piikityksestä tai Halloween-bileistä, voin luottaa siihen, että siipalla ei mene sormi suuhun. Puoliso on nopea kuin elohopea, välillä haastava, välillä rasittava. Se on pohjalainen, kuvittelee olevansa aina oikeassa. Ja sittenkin tuntuu juuri sopivalta.

Tänä isänpäivänä mies ansaitsee kiitoksen. Jo 20 vuotta isänä. Siitä yhteistä taivalta kahdeksan vuotta, toivottavasti vielä paljon edessä.

Haikea kiitos myös omalle isälle ja papalle.

Tallennettu kategorioihin Yleinen | Jätä kommentti

27.9.2015

Syyspäivän tasaus

DSC_1658_vaahterat3

DSC_1645_syys2

DSC_1648_syys3

Voi harmaus.

Syyspäivän tasaus ja kaikki herkut; vesisade, kurahaalarit, päänsärky, ylityöt. Pimeä kausi on vasta alkamassa, mutta murehdin jo valottomia aamuja, selkään asti roiskuvaa rapaa, räkätautia, kylmännihkeitä vaatteita. Sitä etten ehdi lenkille ennen pimeää. Kaikki pysähtyy, tämä juttukin, jonka aloitin viime maanantaina.

Silloin pyöräilin kumisaappaissa kotiin. Meidän piti ehtiä satujumppaan. Anni selitti kiihdyksissä jotain – lähinnä jäi mieleen, että leikkiaika meinasi loppua ja iskä tulisi hakemaan.

Satujumpassa näimme taas kolme muuta päiväkodin tyttöä. Tytöt ryhmittyivät halailemaan ja kikattelemaan ennen jumpan alkua. Yksi likoista kertoi, että Anni oli päivällä lopettanut riidan. Oli mennyt pukareiden väliin kädet levitettynä. Tokaissut, että riitelyssä menee hyvää aikaa hukkaan.

Kotona mies vahvisti asian. Päiväkodin tädit olivat kiitelleet Annin rohkeaa toimintaa. Olen aika ylpeä. Olen ehkä onnistunut tekemään jotain oikein. Vaikka ei sillä taida olla minun kanssani mitään tekemistä. Typsykkä on omaksunut pohjalaista käytännöllisyyttä – fiksumpaa leikkiä, kuin riidellä.

Tällä viikolla meinasin saada flunssan, olin töissä ehkä kellon ympäri enkä ehtinyt kertaakaan lenkille. Mutta löysin kolme kanttarellia, sain purkillisen sinappia työkaverilta ja kävin katsomassa aikuisten jääkiekkoa ensimmäistä kertaa yli 20 vuoteen. Ihan hyvä saldo syysviikolle.

Tallennettu kategorioihin Yleinen | Jätä kommentti

2.9.2015

Kesän loppuja

DSC_1229kjokant

DSC_1300pillimehu
DSC_1249_sajkka

vuohenputket4

Kesä kiri kalkkiviivoilla.

Viiman ja sateen jälkeen kylvimme auringossa. Emme päässeet venetsialaisiin. Nautimme sitä edellisenä viikonloppuna Kalajoen hiekoista. Paljastimme auringolle paikat, jonne päivä ei yleensä paista. Pyöräilimme, uimme, grillasimme.

Kesän loppu tarkoitti luopumista muustakin. Tärkeästä ihmisestä. Omasta nuoruudesta, jos mielikuvissa vielä kuvittelin olevani nuori. Tärkeysjärjestykset kirkastuvat hetkeksi. Onko niin väliä, jos kaapit näyttävät räjähtäneeltä? Itsekin näytän. Olemme suunnilleen onnellisia ja elossa. Jos jotain haluaa kovasti, se täytyy tehdä nyt. Jos joku on tärkeä, se täytyy sanoa.

Kaksi vuotta sitten kirjoitin Facebookiin:
Lämpimänä loppukesän päivänä saatettiin kiva sylikummi viimeiselle reissulle. Elämän haasteet on kohdattava taas astetta aikusempana. Kristillinen kasvatusvastuu siirtyy lopullisesti Ramille…

Lauantaina saatoimme viimeisenkin kummin matkaan. Huumorintajuisen ja huomaavaisen kyläsepän, joka auttoi kaikkia, mutta ei pyytänyt itse mitään. Paitsi joskus kuskia baariin, niinpä… Ramin typykälle hitsaama nukensänky on yhteinen aarteemme. Ramin muuraaman takan ääressä lämmittelimme viikonloppuna.

Näillä mennään, pakko. Kunpa rivimme pysyisivät tiiviinä eikä vähään aikaan tarvitsisi luopua kenestäkään.

Tallennettu kategorioihin Yleinen | Jätä kommentti

18.8.2015

Pitkästä aikaa kotipäivä

DSC_1072_kenkaDSC_1063_liljat2

Olemme taas arjessa kiinni.

Perjantaina vietämme tavallisen kotipäivän. Mies lähtee aamukuudelta töihin, minä ja typykkä kapuamme alakertaan. Avoimesta ikkunasta puhaltelee syksyn raikas tuuli. Anni heittäytyy viltin alle odottamaan Pikkukakkosen alkua.

Tepastelen leivänmuruissa ja erilaisten legorakennelmien yli. Monta viikkoa olemme käyneet kotona, tyhjentäneet pyykkikassit, ajaneet nurmikon ja jatkaneet matkaa. Nyt se alkaa näkyä. Kämppä on räjähtänyt. Ikkunalaudoilla kuolleita kärpäsiä ja nurkissa pölymytteröitä.

Mahtavaa! Sotkusta huolimatta nautin siitä, ettei tarvitse mennä mihinkään.

Siirtelen leluja edestakaisin, tartun pölynimuriin ja tungen mikrokuituliinan takataskuun. Montako pikkulegoa tällä kertaa päätyy imurin kitaan? Alan pikkuhiljaa hiiltyä. Komennan Annia järjestämään ne. ”Kun koko ajan tulee mieleen jotain mitä haluaisin tehdä enkä jaksa siivota!”, tyttö protestoi. Ja pyytää päästä seuraavana perjantaina päiväkotiin.

Siivous versus kaverit, vaikea valinta. Olemme tulleet pisteeseen, että tyttö jaksaisi hyvin koko arkiviikon. En ole enää varma, olemmeko kotona lapsen vuoksi vai omaksi parhaakseni. Perjantait ovat olleet rauhoitettua aikaa. Olemme saaneet olla kahdestaan. Siivota, leipoa, kikattaa, kyllästyä, kinastella, pitkästyä rauhassa. Olen tehnyt ylitöitä ja herännyt välillä viikonloppuina aikaisin, että saisimme perjantait vapaaksi.

Esikouluvuonna osa-aikaisuus siirtynee historiaan. Siihen asti voimme vielä nauttia pitkistä aamuista.

Tallennettu kategorioihin Yleinen | Jätä kommentti

6.8.2015

Syksyn kynnyksellä

DSC_0855_syysomena

ruuduntakaa

sulatt
Viimeinen lomaviikko.

Harjoittelemme arkea. Tyttö viettää päiväkodissa vajaan päivän. Pyöräilee aamulla koko matkan, minä hölkkään edellä reppu selässä. Välillä 16-tuumainen rengas osuu kantapäihini kuin kannustaen kovempaan vauhtiin. Pari kertaa punainen Poni lentää nurin. Pyöränkoriin kerätyt kasvit eivät pysy vauhdissa. Välillä pysähdytään ihmettelemään hienoa kiveä. Postilaatikkoon on pakko kurkistaa. Matkaan menee kolminkertainen aika normaaliin verrattuna.

Alan muistaa, miksi kelloni soi arkena 5.30. Puoli tuntia suostutteluun, vartti kuravaatteiden pukemiseen, toinen kadonneen aarteen etsimiseen. Reppu on pakattu jo edellisenä iltana, mutta silti aina jotain puuttuu. Täytyy nimikoida. Tulee pissahätä… käsittelen väsynyttä silkkihansikkain, ettei mene vielä enemmän aikaa.

Päivä on sateinen, kuten niin monet päivät tänä kesänä. Hyvä tilaisuus päivittää vaatekaapit 116-senttisiksi. Aloitan reippaasti. Eväät: sämpylä ja jäätelö. Intoa ei löydy. Ehkä jotain puuttuu, viinipullo? Yhden kaapin saan siivottua, sitten soi puhelin. Tekosyy siirtyä muihin puuhiin.

Moottorisahan ääni kuuluu pihalta. Puoliso käyttää lomapäivää parhaaksi katsomallaan tavalla.

Johtuisiko vesisateesta, että liljat räjähtävät käsiin. Yhdessä varressa voi olla viisitoista kukkaa, ylikin. Värit sattuvat silmiin. Omena kukkii samaan aikaan kun vaahtera alkaa kellastua.

Ajatus harhailee. Tärkeä ihminen siirtyi ajasta ikuisuuteen. Mietin viimeistä puheluamme ja sitä, että en saanut järjestettyä tapaamista. Mietin kummin ääntä ja käsiä. Bambilusikkaa, jonka sain lapsena. Vadelmakakkua, jossa oli mato. Ja kliseisesti muistan taas, että jokainen hetki voi olla viimeinen.

Tallennettu kategorioihin Yleinen | Jätä kommentti