6.10.2013

Ainoastaan leivästä

malavaleipa
Se tuoksu…

Mummon paistama rieska. Ilmassa pöllyävät jauhot, uuninluukuissa vipattava lämmin hehku ja tutussa mekossa touhottava mummo. Leivästä leikataan pala ja voidellaan. On syötävä, ennen kuin voipuro saavuttaa kyynärpäät.

Entäs isän kauraleipä. ”Juuri” muovikupissa – vai oliko se vain tiskaamisen kiertämistä? Rapeakuorinen, sisältä kuohkea leipä kuului perjantai-iltoihin, koulusta pääsyyn, leppoisiin hetkiin. Olikohan se tätä… Harmittaa, ettei tullut kysyttyä. Vaikka tuskin reseptiä olikaan. Aineita lisättiin fiilispohjalta sen mukaan, mitä kaapista löytyi. Hiiva nyt ainakin. Ja Eloveena-hiutaleita. Ei yrttejä, ei nokkosta tai siirappia, ei todellakaan mitään vihreää tai makeaa.

Tällä viikolla teinit saapuivat yllättäen. Leipä oli loppu. Oli aika testata resepti, jonka lisäsin bookmarkkeihin viime talvena. Alustamattomista taikinoista on aiemmin testattu jo Sikke Sumarin sämpylät. (Leipä samalla tyylillä maastoutui littanaksi, edes kaksinkertainen suola-annos ei pelastanut.)

Sekoittelin aineet illalla ja jätin tekeytymään. Aamulla möykky uuniin toisten nukkuessa. Keraamista, kannellista vuokaa ei kaapista löytynyt, joten löin kulhon päälle kattilankannen. Toinen peukalo kärähti – patalappu unohtui. Mutta saatiin lämpimän leivän tuoksu.

Lopputulos oli ihan hyvä. Kuori oli rapea, leipä syötävää, vaikka vähän vaikeaa leikata. Hyvin se meni kaupaksi. Jäähallikeikalta mukaan napattu kotileipomon ruisleipä vahvistaa asian. Haluan liittyä samaan ketjuun mummon, isän ja anopin kanssa. On opittava leipomaan maailman parasta leipää.

Kategoria(t): Yleinen. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

Voit käyttää näitä HTML-tageja ja attribuutteja: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <strike> <strong>


− 2 = neljä