21.10.2012

Arjen valoa



Tää arki ruhjoo meitä…

Pysähdyn kesken siivouksen. En kammoa tulevaa talvea. Päinvastoin. Rakastan kirpeän valkeita päiviä, tähtiä ja kipunoivaa pakkaslunta. Sylettävintä on tämä pimeys. Sade ja upottava lieju, joka pureutuu saumoihin kuin loinen ja kulkeutuu kaikkialle.

Pimeyden kanssa samaan aikaan iskee väsymys. Aamulla silmiä ei meinaa saada auki millään. Luojan kiitos keksin lenkkeilyn. Se auttaa vähän. Mutta niinä aamuina, kun Annikaan ei jaksaisi lähteä, kun välikausihaalarin hupusta valahtaa kasa hiekkaa matolle, peili irtoaa seinästä, heitän lusikan kompostiin, tallaan muovisen ketun päälle, tiputan voileivän lattialle, keitän kahvia ilman poroja, kiskon kuravaatteita kummankin niskaan, istun märkään satulaan (saumoista vesi pursuaa kuin pesusienestä), huomaan, että varavaatteet unohtuivat… ja että tilillä on sata euroa vähemmän kuin kuvittelin…

Keskiviikkona lokakuun tunnelma puristui timantiksi. Mies haki työpäivän päätteeksi monta sataa kiloa betonilaattoja ja minun polkupyöräni. Pakkasin kaiken irtaimen, heitin laukun autoon ja jäin hetkeksi ylitöihin. Pää tyhjempänä kuin säästötili lenkkeilin kotiin. Kaatosateessa, säkkipimeässä, ilman silmälaseja tallasin ensimmäiseen tekoaltaan kokoiseen vesilätäkköön ja kura tirskahti empimättä kenkään. Isot vesipisarat valuivat suoraan silmiin. Harvat vastaantulijat loivat vaivautuneita katseita sateenvarjojensa alta.

Kotona ripustin sukat kuivumaan. Puristin piposta pari desiä vettä. Anni halasi polviani ja totesi minut hikiseksi. Mies oli odottanut jo tovin lämpimän ruuan kanssa. Väsyneiden kuulumisten vaihtamisten jälkeen hän meni ulos betonilaattojensa kanssa. Minä jatkoin koneelle puuroutuneita töitäni. Kun viimein raahustin alakertaan, törmäsin puolisooni. Hän oli pitämässä nuorisolle luentoa akuutista aiheesta – vessapöntön vauhtiraidoista.

Olemme kimpassa kuudetta vuotta. Niistä viisi olemme asuneet saman katon alla. Perheenä. Olemme ohittaneet sen vaiheen, missä toinen näyttäytyy parhaimmillaan, tuoksuvana ja ajeltuna ruusunpunaisten linssien läpi. Emme enää juokse ovelle kädet levällään ja huulet tötteröllä armaan saapuessa. Kärynneen jauhelihan aromi toivottaa tervetulleeksi: paikallasi on lautanen, sinua on odotettu.

Ja rakastan, rakastan. Jos sitä jossain työmatkalla tai roskapussin vientireissulla muistan ajatella. Olet tärkeä.

Kategoria(t): Yleinen. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

Voit käyttää näitä HTML-tageja ja attribuutteja: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <strike> <strong>


× neljä = 36