Autotrauma

Torstai, 14. huhtikuu 2011
Mikä tekemisistäni herättää eniten keskustelua lähipiirissä? Vastaus ei ole piirustustaito tai voisilmäpullat vaan autoilu. Olen tunnettu siitä, että en vapaaehtoisesti astu auton rattiin. Tästä saankin sitten kuulla sutkautuksia, joiden tarkoituksena on ilmeisesti saada minut motivoitumaan paremmaksi kuskiksi. Voin tehdä sata asiaa hyvin ja sitten tämän yhden huonosti tai en ensinkään – ja juuri se sattuu olemaan taito, jolla voisin tehdä vaikutuksen lähimmäisiin.

Haluaisin toki osallistua autoiluun etenkin pitkillä matkoilla. Tunnen voimakasta syyllisyyttä ja typeryyttä istuessani pelkääjän paikalla kuin paraskin prinsessa, samalla kun mies hoitaa kaiken perhelogistiikkaamme liittyvän. Takavuosina olen ajanut pätkiä, mutta Annin synnyttyä mies on vastannut kuljettajan tehtävistä. (Minä olen hoitanut pienen viihdytys- ja ruokintapuolen, joka viime kesän kuumuudessa olikin mielenkiintoista.) Mies on täysi vastakohtani: sorateiden virtuoosi, joka on syntynyt bensaa suonissa ja tehnyt käsijarrukäännöksiä kymmenvuotiaasta. Hän on saanut koulutuksen autoalalle ja kuljettanut jossain vaiheessa myös työkseen. Nykyäänkin puoliso on suurimman osan työpäivästä autossa. On siis tavallaan luontevaa, että hän toimii kuskina myös yhteisillä matkoillamme, mutta eihän se reilua ole.

Traumani on kehittynyt pikkuhiljaa vuosien varrella. Lähestyessäni 18 ikävuotta odotin innoissani ajokorttia, kuten asiaan kuuluu. En mennyt autokouluun, vaan opettajina toimivat vanhempani. Tarkoitus oli hoitaa samalla kauppakeikat ja muu hyötyliikenne, oppiminen tapahtuisi siinä sivussa. Minun kohdallani niin ei valitettavasti tapahtunut. Toinen opettaja hermostui jo ensimmäisellä ajotunnilla, kun en tiennyt  kuinka vaihde laitetaan vapaalle. Toinen painoi hysteerisenä jarrua keskellä risteystä pelätessään, että en ehtisi omalle kaistalle. Opin ajamaan, mutta pohjalle jäi tietty epävarmuus. Se yhdessä vuosien ajamattomuuden kanssa oli otollinen perusta nykyisen ajoa välttävän käyttäytymisen kehittymiselle.

Mieheni on kärsivällinen opettaja – siltä ainakin vaikutti tuttavuutemme alkutaipaleella. Hän sai minut  puhuttua auton rattiin ja tajusin, että kulkupeli tosiaan liikkuu ohjauksessani. Jarrut sun muut tuntuivat jääneen lihasmuistiin, koska jalat hakeutuivat automaattisesti oikeille paikoille. Valitettavasti muistiin olivat jääneet myös vanhalle teknologialle perustuvat maneerit ja polvien tärinä, kun kulkuneuvo pysähtyy keskelle ruuhkaista risteystä. Nyt kun tunnen mieheni paremmin, olen lukevinani hänen kulmien kohottelustaan ja ovenkahvoihin tarkertumisestaan ääneen lausumatonta kritiikkiä. Se ei suoranaisesti paranna ajosuoritusta.

Tänä kesänä aion voittaa kammotukseni ja ajaa edes vähän. Edes jossain Perä-Hörkkölän raviradan kauimmaisella reunalla. Vaikka selviäisin lapsen hoitokuljetuksista ilman omaa autoa, jossain vaiheessa taitoa taas tarvitaan. Joka tapauksessa tunsin suurta sielujen sympatiaa Mikko Rimmisen Nenäpäivä-kirjan päähenkilöä kohtaan. Ajokohtauksiin oli helppo samaistua!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

Voit käyttää näitä HTML-tageja ja attribuutteja: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <strike> <strong>


yksi + = 10