16.9.2012

Avara luonto


Ei uskoisi syyskuuksi.

Vapaapäivän kunniaksi piipahdin toimistolla ja hölkkäsin polkuja pitkin kotiin. Tajusin heti, että mp3-soittimesta oli virta loppu; pahinta, mitä lenkillä voi tapahtua jalan murtumisen tai sydänkohtauksen jälkeen. Reippaan musiikin sijasta askeltani tahditti puuskutus ja hiihtohousujen sinnikäs kahina. Aurinko lämmitti selkää. Heinäsirkat sirittivät. Tämä kesä jatkuu jatkumistaan…

Kuntohiihtoladulla löysäsin tahtia savisimman alamäen kohdalla. Joustin ohjelmasta myös suojatiellä sekä kengännauhojen repsahdettua levälleen. Vastaantulijoihin en törmännyt paria sauvakävelevää mummoa lukuunottamatta. En välittänyt kuraisista lahkeista tai siitä, että räkä valui pitkin naamaa.

Kotiin palasin voipuneena ja onnellisena. Olin valmistautunut kohtaamaan heti Annin ja miehen. Meidän piti paistaa makkaraa grillissä, mutta pihalla ei näkynyt ketään. Hipsin sisälle varoen herättämästä mahdollisesti päiväunille simahtanutta tyttöä. Taapero pötköttikin sohvalla kiehkurat poskille liimautuneena. Tähän oli päädytty pitkän itkun tuloksena. Mies kertoi, että heti lähdettyäni Annia pisti ampiainen kaulaan.

Nyt tyttö on tarkkailussa mahdollisen turpoamisen varalta. Tällä välin olen liiskannut makuuhuoneessamme jo kolme ampiaista, työvälineenä häissämme jaettu sydämen muotoinen kärpäslätkä. En tajua mistä ötökät sisälle tunkevat. Syyskesällä piikittäjät ovat kuulemma aggressiivisimmillaan.

Kesän alussa kunnostauduin juomalasin kanssa. Kuulin jo pörinästä, milloin oli hyötyhyönteinen kyseessä. Lähestyin saalista varovasti kuin intiaani. En halunnut satuttaa yhtäkään. Nyt sillä ei ole enää niin väliä. Pääasia ettei Annia kiusaa tokkurainen myrkkypistiäinen.

Kategoria(t): Yleinen. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

Voit käyttää näitä HTML-tageja ja attribuutteja: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <strike> <strong>


− 1 = yksi