14.12.2012

Ei Muumitaloa lukita yöksi…


Joulu ujuttautuu kotiimme.

Aloitimme piparkakkutalosta. Aiemmat kokemukseni olivat liki 30 vuoden takaa. Arkkitehdin urasta haaveilevana teiniä laadin piirustukset voipaperista ja laatikkopahvista. Suunnittelin koristukset sokerivesikuorrutuksesta ja ranskalaisista pastilleista. Uran huipentuma oli, kun kuvaamataidonopettaja osti piparimökin luokkamme myyjäisistä. Valintaperusteena taisi olla hinta, mutta positiivista palautetta tuli muistakin ominaisuuksista. Palanut pihamaa oli piilotettu koristeiden alle.

Viime vuonna sain Muumi-piparkakkutalon muotit. Tänä jouluna aika olisi kypsä projektin toteuttamiseen. Kun idea oli päässä, ei enää aprikoitu, vaan kävin ostamassa pari pakettia valmistaikinaa ja aloin saman tien heilua kaulimen kanssa. Annille olin jo aiemmin hankkinut pienen silikonikaulimen. Tyttö tarttuikin innokkaasti haasteeseen. Delegoin hänelle Muumihahmot.

Pitkät seinäelementit eivät siirtyneet pellille aivan muuttumattomina. Yksi oli pari senttiä pitempi ja toinen kallellaan vasemmalle. Tajusin, että taikina kannattaa kaulita leivinpaperin päällä ja nyppiä ylijäävät osat pois. Näin osat säilyvät keskenään mahdollisimman samankaltaisina.

Ensimmäisen kärähtäneen pellillisen, mittavan taikinansyömisen ja palohälyttimen piipityksen jälkeen Annin keskittymiskyky alkoi ehtyä. Kääntäessäni selän taapero painoi seinäpalat täyteen Muumien kuvia. ”Tuoksuu joululta”, totesi mies diplomaattisesti haistaessaan palaneen käryn. Tunnelma oli kaukana mainosten tonttuhattu päässä pipareita askartelevien lapsukaisten lauleskelusta. Tursotin hätäisesti koristukset, jotka eivät vastanneet laatuvaatimuksiani.

Googlauksen jälkeen päätin käyttää liimaukseen sokerivesikuorrutusta, mikä olisi huomattavasti sulatettua sokeria turvallisempi vaihtoehto. Saatuani Annin unille aloin sekoittaa pikeeriä, joka toimi liisterinä. Kiireen vilkkaa tökkäsin ensimmäisen seinäkappaleen pihamaahan. Kasasin ympärille isoimmat maustepurkit, tajusin ettei seinä millään pysy oikeassa asennossa ja pyysin T:n assitentiksi. Ohjeiden mukaan voipaperista leikattu kuusikulmio siirtyi joka henkäyksellä eikä pohja näin ollen ollut symmetrinen. Seinien väliin tuli puolen sentin rakoja, mikään osa ei ollut suorassa kulmassa, valkoista sokerikuorrutusta valui nurkista kuin b-luokan elokuvan lumijäljitelmää.

Kesken liimailun Anni havahtui päiväuniltaan. Tyttö halusi syliin. Kun en enää jaksanut kannatella taaperoa, hän heittäytyi itkien lattialle ja alkoi potkia nilkkojani. Hikikarpalot otsalla jatkoin piparkakkutalon rakentamista kuin korkeamman voiman ohjaamana. Katto oli erittäin haastava: Kartion mallinen tötterö viidestä eri muotoisesta ja eri kulmassa leivotusta kolmiosta. Kartion pitäisi pysyä huojuvan rakennelman huipulla.

Mies huomasi epätoivoni ja tarjosi teknistä asiantuntemustaan. Hän ehdotti, että katto rakennettaisiin ylösalaisin, jolloin saumat saataisiin tilkittyä alapuolelta sokerivesiliimalla. Etsimme sopivan kokoisen kipon, johon osat koottiin. Teoriassa hyvältä kuulostanut ajatus ei käytännössä toiminut. Liima ei pitänyt ja katto levisi. Myös koristukset murtuivat – ja se oli ongelmista pienin.

Pari päivää katto pysyi paikoillaan ilmastointiteipin avulla. Sitten heräsin yöllä kopsahdukseen. Pikkuhiljaa kaikki katon osat tipahtivat alas. Meillä on tällä hetkellä suloinen, räjähtänyt Muumi-linnoitus. Ja minulla syvä tietoisuus siitä, että juuri nyt ei kannata yrittää tehdä mitään tarkkuutta tai kädentaitoja vaativaa.

Näin sen pitäisi oikeasti mennä.

Kategoria(t): Yleinen. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

Voit käyttää näitä HTML-tageja ja attribuutteja: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <strike> <strong>


+ yhdeksän = 13