17.3.2013

Hiihtopäivä

vuohenputki2vuohenputki3
Voi kimallus.

Aurinko paistaa ties monettako päivää. Ensin kroppani täyttyi energialla. Siivosin ja hosuin minkä kerkesin. Kolmantena päivänä iski yliannostus. Aamupakkasessa sinnittelin vielä toimistolle tekemään pari juttua. Kiitos miehelle, joka jaksoi olla lapsenvahtina.

Palattuani kotiin into tyssäsi, koko loppupäivä meni lorvehtiessa. Seisoin polvia myöten lumihangessa yrittäen innostua Annin leikeistä. Kökötin sisällä ja luin vanhaa aikakauslehteä. Söin puoli pellillistä kuivia voisilmäpullia. Mökötin. Yritin olla kiinnittämättä huomiota hohtaviin hankiin, joiden yllä aurinko killisteli syyttävästi.

Tänään heräsin uupuneena ja pullista turvoksissa. Päätin rientää ladulle välittömästi aamupalan jälkeen. Lähtiessäni en tiennyt reissun pituutta, mutta matkan varrella päämäärä hahmottui. Toteuttaisin pitkäaikaisen haaveen ja hiihtäisin kauimmalle majalle, yhteensä 27 kilometriä.

Napakassa pakkasessa sain sivakoida häiriöttä, kuunnella musiikkia ja miettiä keskeneräiset ajatukset loppuun. Mänty, mänty, kuusi, käpy. Ketään ei ollut näköpiirissä, harjoittelin luistelutyyliä, lauloin ääneen. Pystymetsää ja laakeeta peltoo, maisema herättää jumalanpelkoo, täällä taivas roikkuu uhkaavana päittemme yllä!

Fiilis oli hyvä, joskin kymmenen kilometrin kohdalla alkoi tuntua kuin olisin roikottanut takapuolta pari kilometriä auton ikkunasta. Hiihto-ohjeissa kehotetaan suojaamaan ääripisteet (pää, kädet, jalat) sekä sukukalleudet. Selluliitista ei puhuta mitään. Ymmärsin, että olin varustautunut liian ohuella aluskerrastolla. Annoin takalistolleni käskyjä rivakamman lihastyöskentelyn puolesta. Puolivälissä matkaa tilanne rauhoittui. Arvelin, että aurinko on tehnyt tehtävänsä – tai kokonaisvaltainen jäätyminen.

Kaipasin väliaikatietoja matkan pituudesta, mutta keskellä metsää kylttejä ei näkynyt. Kohteen lähestyessä niitä oli ripoteltu turhankin tiuhaan. Kilometri alkoi vaikuttaa hälyttävän pitkältä. Sama juttu kuin pyykki- tai astianpesukoneen kellotaulussa. Yritetäänkö meille syöttää mentaalista mittayksikköä, jolla ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa?

Ja voi autuutta: keskellä naavaista kuusikkoa nökötti mitä tunnelmallisin hiihtomaja. Keski-ikäinen pariskunta toivotti minut tervetulleeksi, olin aamun ensimmäinen hiihtäjä. Lämmin mehu ja appelsiinilohko tuntuivat totisesti ansaituilta.

Paluumatkalla alkoi valua vastaantulijoita. Muutama hiihtäjä nosti hanskaansa. Vastasin tervehdykseen kiusaantumatta. Tänne korpeen kaikki olivat joutuneet hiihtämään vähintään 15 kilometriä. Se yhdistää meidät kuin tunturilla lapinkävijät. Porukka oli varustautunut vyölaukuin, energiajuomin ja hitsaajalasein. Hyvin minäkin pärjäsin vuosikymmenen vanhassa vaateparressa ja päiväkotihatussa.

Kategoria(t): Yleinen. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

12 vastausta kohteessa Hiihtopäivä

  1. satutyttö sanoo:

    Ihan aluksi: se on sen isä, ei se oo lapsenvahti. Sen kuuluukin olla välillä lapsen kans… Nyt siellä huudetaan, että joo joo, tiedetään. :)
    Me käytiin kans hillevin kans eilen hiihtää 2,5 h lenkki laduttomassa maastossa, suurimmaksi osaksi teitä pitkin. Tänään ihmettelin miksi pakottaa, sitten muistin.
    Ihanaa ku aurinko on jälleen tuolla ulkona.

  2. admin sanoo:

    ”Kiitos siipalle, joka jaksoi olla isänä”. :D

    Aina kun tekee jotain vähän erilaista, lihakset alkaa reagoida. Mulla esim. ”luistelutyyli” aiheutti mielenkiintoisia tuntemuksia. Nykyäänhän lapset oppii sen jo koulussa. Ehkä jo päiväkodissa. Miten muuten Hillevi hiihtää?

    Ihana ilma ja yöllä oli kuulemma revontuliakin. Näinä aamuina oon iloinen autottomuudesta.

    • satutyttö sanoo:

      Sanoisin et hiihtää hiton kovaa. Olin kääntymässä kotiin heti eväitten jälkeen, mut tyttö päättikin lähteä järven toiselle rannalle (oli kuulemma niin hienon näköinen paikka, johon yritin sanoa et mitä hienoa tässä nyt on, yhtä pusikkoa),
      enkä saanu kii ku vasta siellä toisella rannalla. Pakko oli lähteä seuraamaan, kun päättelin et kohta ollaan jossain kaseikossa jumissa ja huudetaan kuin hinaaja.
      Toisin kävi, tyttö selvisi risukot ja ahdingot aukeelle, jossa päivitteli et miten ”HIENOO, tälläseen paikkaan mä oon aina halunnu”. Siellä kimalteli noita koiranputkia ja muita talventörröttäjiä ja nättiähän se oli, mut Hilmalla on vähän ylireagoijan vikaa.
      Sitten me tytöt hiihdettiin… perinteistä. Lopussa vaihdettiin kokeilunomaisesti sukset. Japin sukset, jotka mullekin on vähän liian pitkät oli yllättäen Hilmalle kans vähän reilut. Mulle tuotti ongelmia ne pikkusuksien liukuesteet pohjissa – yhdistettynä lievään ylipainoon ei oo kauheen kätevät.
      Kaikenkaikkiaan hieno matka, ja yllättävä et mikä motoriset taidot tytöllä on halutessaan, välillä tuottaa pukeminenkin ongelmia. Mut se on, jotta tahto vie vaikka harmaalle kivelle.

      • admin sanoo:

        Mahtavaa, että kummityttö näkee pusikoiden estetiikan! Meidän perheessä taidan olla ainut, joka hiihtäisi risuja ihastelemaan. Ellei sitten puhuta puusavotasta. Siihen löytyy pohjalaisilla vahva motivaatio.

        Anni aloitteli pertsailun Hillevin monoilla ja Joonaksen 160 cm suksilla. Etelä-Saimassa ohjeistettiin, että rauhallinen lapsi voi opetella pitkillä suksilla. ;) Nyt on jo omat metriset, mutta tekniikka vaatii hieman reeniä. Tämän talven olen vielä nopeampi…

  3. Ipe sanoo:

    ’Mie vihhaan hiihtämistä!’ tuumasi meiän tyär ala-ja yläasteella eikä oo senkään jälkeen hiihtäny. Ei oo munkaan juttu vissiin – tänä talvena oon hiihtäny kerran ja sekin maalla umpihankihiihtoa miehen perässä :) Nuorempana ku lapset oli pieniä harrastin luisteluhiihtoa ja olihan se menoa ja kroppa kiinteytyi. Nykyään jos hiihtäisin niin se olis varmaan jotain tunturihiihtoa kamera kaulassa. Hienoo että ootte noin aktiivisia :)

    • admin sanoo:

      Onko se umpihankea, jos toisen latuja hiihtää? ;) Vihasin kouluhiihtoa ja -luistelua. Vapaapäivinä piti sitten lähteä omalle hiihtolenkille Ukonlinnaan. Sai mehua, munkin ja korttiin leiman. Hiihtoretket Saimaan saareen, auringonpaiste, nokipannukahvit ja makkarat on myös hyviä hiihtomuistoja.

      Nykyään hiihto on pään tuuletusta. Ei se meno ehkä niin nautittavaa ole 10 vuotta voitelemattomilla suksilla, mutta hyvä olo tulee jälkeenpäin. Tärkeä irtiotto velvollisuuksista. Metsässä liikkuminen antaa itelleni virtaa, siellä juoksenkin. Voin kun Anniin sais tartutettua liikunnan ilon. Olipa tekniikka mikä tahansa… Teineistä toinen liikkuu mielellään, toinen moottorivoimalla.

  4. satu-tyttö sanoo:

    Miusta on niiiiiiiin vaikee nähdä Irmaa luisteluhiihtämässä, anteeks. Muistan kyllä sen kerran ku Ipe läksit laskettelee ja meinas käydä hassusti kun et saanukaan vauhtia seis ja jonkin verran järkytyit ja se oli sitte siinä se harrastus. Voisin nähdä siut kävelemässä, uimassa, joogassa tai vaikka kickboxaamassa, mut hirveen huonosti luisteluhiihtässä ja naisten kympillä.
    Teijan näen lajeissa joissa on hyvinpitkälti verenmaku suussa ja hiki pinnassa.
    Älkää kysykö miksi. Mielikuva voi olla ihan väärä.
    Ite kuvittelin et miusta tulee maajoukkuehiihtäjä, mut sitte tuli nää hemohessikäryt ja myöhemmin meni usko muihinkin instituutioihin, et en usko et miusta on enää huipulle, mutta ihan omaksi iloksi ku enää ei oo pakko. Ala-asteella lapioitiin lunta ladulle pellolla kun ei vielä oikein ollu tullu kunnon kelejä, mutta open mielestä oli vähintäänkin korkea aika aloittaa sivakointi siltä talvelta.

    • admin sanoo:

      Hah! Taitaa piilevä masokismini paistaa päällepäin. :) On totta, että tykkään välillä vetää hiki pinnassa. Ehkä eniten nautin kuitenkin tanssillisista (wow mikä sana) jutskista, missä yhdistyy koreografia ja liikunta. En tietenkään osaa niitä. Siinä sitten se masokistinen puoli. Ja uiminen! Parhautta. Ratsastus, jos osais ja olis alottanu lapsena, tai-chi… Just nyt mietin menisinkö Pilates-kurssille.

      Satu-tytölle sopisi se ratsastus, luistelu ja yleisurheilu. Ipelle tanssi, uinti ja telemark-hiihto.

      Annillahan tietysti jo on liikunnan ilo, tyypillinen lapsi. Kunhan sais vaan säilytettyä sen.

      • satu-tyttö sanoo:

        On ihanuutta osata joku koreografia. Se tuo jonkun ylimaallisen täyttymyksen. Oltiin kerran kavereitten kanssa rivitanssin alkeissa ja mentiin takriviin ku ei oikeen osattu. Kaikki meni jotenkuten siihen saakka kun vaihdettiin suuntaa et me oltiinkin eturivissä. Painajainen. Siitä meni muutenkin maku ku justku oli oppinu jotenkuten jonku helpohkon rutiinin, ni eikö pitäny vaihtaa toinen (ja aiempi unohtu).
        Multa puuttuu se sellainen koreografiaosasto aivoista. Freestyle taittuu kyllä. Hermo meni ekankerran jälkeen myös sumbassa (kirjoitan se tahallaan väärin). En mee koskaan enää sumbaan! Olin huonoin ikinä.

        PS: ja nää laskutehtävät on liian vaikeita täällä tarkiste-osiossa :)

  5. Ipe sanoo:

    Vai ei mua voi nähä luisteluhiihtämässä – pitää oikeen yrittää itekki kuvitella et vosiko, enää – ehkä sillon 3-kymppisenä se oli jotenkuten mun juttu. Vaikee nyt on itekään nähä enää itteensä missään hiihtämässä, paitsi siellä lumisessa metsässä umpihankihiihtämässä :) Mun lajit on selkeesti yksilö- korkeintaan parilajeja. Eli just kävely, patikointi, uinti, mieluiten luonnonvesissä. Ei mitään ryhmäjuttuja eikä saleja. Eikä mitään koreografiajuttuja eikä välinejuttuja (kahvakuula jne.). Eli jäljelle jää kävely, hölkkä (uskokaa tai älkää), uinti. Nii ja olohuonejumppa. Siinä hyväksyn välineetki; nilkka- ja käsipainot!

  6. admin sanoo:

    Oliskin parasta, kun jumpassa käskettäis takarivin tyypit eteen! :D Itellä oli taipumus survoutua ennen takariviin. Sitten tajusin, että en nähny mitään. Virheet kertautu rivi riviltä. Jossain vaiheessa aloin hivuttautua eteenpäin. Oon nykyään ensikertalainen kaiken maailman ryhmissä enkä osaa mitään. Häpeäkynnys on ylitetty jo niin monta kertaa, että se on kulunu olemattomiin.

    Yksilölajit on myös minun juttu, on ollu lapsesta lähtien. Ehkä luonnekysymys? Hiihtäminen on yksilölaji myöhään illalla tai aikaisin aamulla. Harmi, ettei uimahalliin pääse yksin… Jumpissa tykkään käydä, mutta en seurustele kenenkään kanssa. Poljen jotain kuntopyörää viimeiseen asti ja juoksen sitten paikalle keskustelematta kenenkään kanssa. Ärsyttää se kyräily ennen jumpan alkua.

    Puolen vuoden kuntosalikäyntien aikana en oo tutustunu keneenkään. Ohjaajatytöt on kivoja ja niiden kanssa keskustellaan. Saadaan tytöiltä Annin kanssa sympatiapisteitä, etenkin kun fillaroidaan kaupungille kovallakin pakkasella. :D

    Mutta en jaksa olohuonejumppaa. Kesällä toivon mukaan tulee heiluteltua pihalla kahvakuulaa ja hypättyä narua.

  7. satutyttö sanoo:

    Vaikuttaa vahvasti siltä, ettei meidän kannata perustaa mitään urheilujoukkuetta. :D

Vastaa käyttäjälle admin Peruuta vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

Voit käyttää näitä HTML-tageja ja attribuutteja: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <strike> <strong>


9 × = kahdeksankymmentä yksi