3.5.2013

Itsenäistymisvaihe

prinsessat
Istun wc:ssä.

Yhtäkkiä ovi tempaistaan auki. Pyydän Annia sulkemaan sen, ensin kauniisti. Sitten korotan ääntä. Paljaat jalat läpsyvät ympäriinsä. Ilkikurista naurua. Mietin väsyneenä, mitä keinoa tällä kertaa käyttäisin. Kiellänkö herkut, lupaanko tarran, vetoanko tytön taitoihin.

Ohi vilahtaa kukkainen helma.

Minun lapsuudessani aikuiset määräsivät tahdin. Säännöt olivat selkeät. Joskus yritin aktiivisesti unohtaa ne, ja silloin sain kuunnella huutoa. Ääritapauksissa loppusilaus annettiin risulla. Koulussakin saattoi joutua nurkkaan seisomaan, muun luokan tuijottaessa jääräpäistä lettiä. Näin leivottiin kiltti tyttö. Poti ehkä huonoa itsetuntoa ja jupisi selän takana, mutta kunnioitti auktoriteetteja.

Sormen soosottelu tai tuimat katseet eivät nyt tepsi. Näköyhteyttä ei ole. Nurkasta on turha puhua, Anni tuskin tietäisi mitä se edes tarkoittaa. Voinko saavuttaa lapsen kunnioituksen pehmeästi vai pitäisikö ottaa vanhat keinot käyttöön? Risu oven päälle? Kiljuminen, aresti?

Olen onnistunut tuottamaan vahvatahtoisen taimen. Kohta kolmevuotiaan. Pahimman uhmaiän pitäisi olla jo ohi, mutta jotenkin en jaksa uskoa siihen. Alan tajuta, että uhma kestää pitkälle keski-ikään. Ehkä sen ohi… Ja näitä miettiessä ovikin painuu kiinni, melkein kokonaan.

Kategoria(t): Yleinen. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

Voit käyttää näitä HTML-tageja ja attribuutteja: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <strike> <strong>


viisi × = 25