23.9.2012

Juoksuaika


Tähän on tultu.

Painelen pyörätiellä lenkkeilevän miehen ohi. Kohta alkaa kaduttaa. Näytän typerältä, juoksuni ei ole tekniikkaa nähnytkään, rikon tietysti jotain juoksijoiden etikettiä. Mutta äkkiä olenkin jo metsäpolulla piilossa katseilta. Sammal tuoksuu mehevästi ja kostea syysilma painuu keuhkoihin pakottamatta. Tuntuu hyvältä hölkätä pois pimeän alta.

Aloitin lenkkeilyn kesäkuussa, ohjenuorana naistenlehden löysä treeniohjelma. Alussa ylämäet puuskututtivat ja löivät kintut hapoille. Elämässäni on ollut lenkkeilykausia, mutta ei nyt ainakaan viiteen vuoteen. Piti taas aloittaa alusta. Lähtöhetken vastenmielisyys oli tuttua. Samoin pistämisen tunne vatsassa ja jalkojen paino.

Oli hienojakin hetkiä. Kun lönkötin ohi lammen, jossa valtavat sudenkorennot kiertelivät valo siivissään. Kun aurinko lämmitti selkää ja heinä tuoksui. Kun tulin vesisateesta kotiin lämpimään saunaan. Otimme tavaksi, että jäin kauppareissulla pois kyydistä ja hölkkäsin kotiin. Kalajoella mies ja appiukko tiputtivat minut kerran suolle, keskelle ei mitään. (Pääsin kuin pääsinkin polkuja pitkin mökille. Matkaa kertyi viiden kilometrin sijasta kahdeksan…) Olo oli vapaa kuin savannilla laukkaavalla lapsosella. Luureissa soi – noloa kyllä – Tehosekoitin.

Välillä selkä jämähti ja pidin parin viikon paussin. Joskus en saanut itseäni liikkeelle ja lenkkeilykertoja olikin kolmen sijasta kaksi. Kerran ponkaisin polulle suoraan ruokapöydästä. Öyrh. Sitäkin useammin toivoin, että osaisin niistää kuten oikea urheilija. Miksei housusissa ole taskua puhelinta varten? Kunto ei noussut enkä edes laihtunut.

Jotain kuitenkin tapahtui. Enää henki ei salpaudu. Huomaan jo odottavani ylämäkiä. Lenkille tekisi mieli useammin kuin kolmesti viikossa. Moni sanoo vihaavansa lenkkeilyä, mutta sinnikkyys palkitaan. Juoksu on kustannustehokas keino tuulettaa päätä, kroppaa ja sielua.

Kokemuksesta tiedän, miten helposti lenkkiputki napsahtaa poikki. Odotan kammoksuen flunssakierrettä. Ihmettelen myös mitä teen sitten, kun illat ovat liian pimeitä. Pahin on se vaihe, kun en enää voi juosta enkä vielä hiihtää. Jospa sitten saisin pungettua itseni kuntosalin tehokurssille. Tai edes johonkin, että en jämähtäisi sohvan pohjalle.

Kategoria(t): Yleinen. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

Voit käyttää näitä HTML-tageja ja attribuutteja: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <strike> <strong>


3 − = yksi