Varovaista puutarhatyöskentelyä.
Liikuskelen hissuksiin ja yritän olla innostumatta liikaa. Toipilaana ei juuri muuta jaksa kuin nojata haravaan ja suunnitella. Syksyllä saadut vuokkotuppaat ja sipulit ovat lähteneet hienosti kasvamaan. Helmililjoja nousee sieltä ja täältä. Unelmien sininen kukkamatto ei täysin toteudu. Mies ehti jo kerran päräyttää alueelta ruohonleikkurin kanssa – oma vikani, mitäs en muistanut varoittaa.
Leikkaan vattupuskia, haravoin ja kitken vähän. Liian vähän, mutta sekin on enemmän kuin pariin vuoteen. Pyöreä kukkapenkki keskellä pihaa on riistäytynyt käsistä. Sammaloitunut, heinittynyt ja villiintynyt. Reunakivet ovat lattea ajatus jossain vuohenputkien ja juolavehnän alla. Ihan tätä puutarhamartta ei varmaankaan tarkoittanut hehkuttaessaan villipuutarha-ideaa.
Kaikki pitäisi kaivaa auki. Noppia talteen taimet, sipulit, kivet, puhdistaa, vaihtaa multa.
Jos olisinkin käyttänyt kaiken liikenevän ajan puutarhaan! Silloin tämä näyttäisi siedettävältä. Mutta olen juoksennellut ympäriinsä. Blogannut, käynyt jumpissa. Vertaillut lenkkikenkiä, tilannut niitä netistä, palauttanut ja taas tilannut.
Kumpi on elämän kannalta tärkeämpää, puutarhan vai emännän hoito? Juuri nyt molemmat ovat retuperällä. Vatsaflunssan kourissa totesin, että kunto on kuin luottamus – hidas rakentaa, nopea romuttaa.
Siis niin pikkuteija keinussa
Ja ihana pipo. Ekassa kukkakuvassa tosi kauniit sävyt ja tunnelmat ja kukat ja metalliastia ja taivas ja kaikki. Pitänee omallekin kerrostaloparvekkeelle viritellä jonkunlainen ’kesämaailma’.
Kiitos kommentista! Harvoin kukaan sanoo Annia minun näköiseksi. Yleensä siskonsa tai isänsä, jotain yhdennäköisyyttä on havaittu jopa minun isäni kanssa. Ruumiinrakenne taitaa kuitenkin tulla äidin muotilla. Kesä tuo ihanat sävyt, tulisi vaan kuvattua.