Kesä kiri kalkkiviivoilla.
Viiman ja sateen jälkeen kylvimme auringossa. Emme päässeet venetsialaisiin. Nautimme sitä edellisenä viikonloppuna Kalajoen hiekoista. Paljastimme auringolle paikat, jonne päivä ei yleensä paista. Pyöräilimme, uimme, grillasimme.
Kesän loppu tarkoitti luopumista muustakin. Tärkeästä ihmisestä. Omasta nuoruudesta, jos mielikuvissa vielä kuvittelin olevani nuori. Tärkeysjärjestykset kirkastuvat hetkeksi. Onko niin väliä, jos kaapit näyttävät räjähtäneeltä? Itsekin näytän. Olemme suunnilleen onnellisia ja elossa. Jos jotain haluaa kovasti, se täytyy tehdä nyt. Jos joku on tärkeä, se täytyy sanoa.
Kaksi vuotta sitten kirjoitin Facebookiin:
Lämpimänä loppukesän päivänä saatettiin kiva sylikummi viimeiselle reissulle. Elämän haasteet on kohdattava taas astetta aikusempana. Kristillinen kasvatusvastuu siirtyy lopullisesti Ramille…
Lauantaina saatoimme viimeisenkin kummin matkaan. Huumorintajuisen ja huomaavaisen kyläsepän, joka auttoi kaikkia, mutta ei pyytänyt itse mitään. Paitsi joskus kuskia baariin, niinpä… Ramin typykälle hitsaama nukensänky on yhteinen aarteemme. Ramin muuraaman takan ääressä lämmittelimme viikonloppuna.
Näillä mennään, pakko. Kunpa rivimme pysyisivät tiiviinä eikä vähään aikaan tarvitsisi luopua kenestäkään.
